Seitan juttuja

Jotkut päivät ovat sellaisia, että hymyilyttää koko ajan. Kaikki sujuu, teksti kirjoittaa itse itseään ja ideoita tulee niin paljon, että niitä joutuu karsimaan. Sitä ottaa asiantuntijaan yhteyttä juonenkäänteen takia ja saa vastauksen. Saa siitäkin intoa kirjoittaa, ai että on ihanaa kirjoittaa. Sitten on niitä päiviä, kuten tämä päivä. Sitä saa palautetta tekstistä, ja vaikka saa myös hyvää palautetta, sitä takertuu liikaa siihen mikä on vielä pielessä. Vaikka tietää, että ilman palautetta ei kehity eikä voi tulla vielä paremmaksi kirjoittajaksi, tuntuu siltä, ettei osaa mitään. Ei ainakaan kirjoittaa kirjaa. Se tuntuu liian vaikealta. On otettava huomioon liikaa asioita. Eikä vaan osaa. Sitä tulee sellainen olo, että miksi yrittääkään edes. Sellaisina päivinä tekee tarvittavan sivumäärän surullisin mielin ja jää odottamaan parempaa päivää, jolloin teksti taas lähtee lentoon. Sellaisina päivinä on itseluottamusta ja itsekunnioitusta, uskoa siihen, että kyllä minä osaan. Jos

Huomaan olevani SITKU-tilassa. Sitten kun teksti A on KOKONAAN valmis, sitten aloitan jatko-osan kirjoittamisen. Sitten kun teksti A on LÄHETETTY eteenpäin, eikä sille voi tehdä enää mitään, sitten. Ei siis nyt, kun teksti A on asetettu vasta lepäämään ja sen olisi hyvä antaa levätä. Ei nyt, kun olisi hyvin aikaa ja haluakin. Sitten kun aloitan kirjoittamisen, oikeasti, teen myös Juhlallisen Blogikirjoituksen siitä, Miten Aloitin Toisen Osan Kirjoittamisen. Siis sitten kun oikeasti aloitan sen. En siis nyt. Vaan sitten kun. Syynä SITKU-tilaan on pelko. Entäpä, jos en osaa kirjoittaa jatkoa? Entä jos kustantaja ei hyväksy kirjoittamaani? Niinpä huijaan itseäni. En kirjoita jatko-osaa Koutamäen noidalle , vaan suollan huolettomasti satunnaista löpinää. Sattumoisin tekstissä seikkailevat henkilöhahmot nimiltään Lone ja Oliver. Tekstin kirjoittamisella ei myöskään ole tiukkaa sivutavoitetta. Eli en missään nimessä kirjoita kahta sivua päivässä, vaikka väkisin. Kirjoitan iha

Olen miettinyt sitä, mitä tänne blogiin voisi kirjoittaa. Päädyin siihen, että jos omassa kirjoittelemisessa ei riitä tarpeeksi aineistoa, voin kirjoittaa myös muiden kirjoittelusta. Ja nimenomaan niistä kirjoista, joista olen itse pitänyt. Niinpä tässä eräänlainen kirjavinkki: Kun aloin lukemaan Jessica Schiefauerin kirjaa Pojat , totesin ensin, miten hienosti se alkaa. Ensin on lyhyt omistuskirjoituksen tapainen: Tarina kerrotaan niille, jotka uskaltavat nähdä –  niille, jotka lukevat, pitävät lukemisesta ja ajattelevat lukemaansa. Itse lisäisin vielä, että pitkien tarinoiden ystäville. Sitten alkulukujen rakenne miellytti: Ensimmäisessä lyhyessä luvussa ilmeisestikin aikuinen Kim saa puhelun ystävältään Bella lta vuosien takaa. Hänen on tultava tapaamiseen, kolmas nuoruuden ystävä Momo on jo tulossa. Ei kerrota mistä on kysymys, vaan jatketaan esittelemällä nämä kaksi muuta tyttöä omissa luvuissaan limittäin nykyhetken kanssa. Ihanaa on sekin, että ystävy

Olen saanut jonkin verran palautetta kirjasta, enimmäkseen tuttavilta, sukulaisilta ja ystäviltä, mutta myös jonkin verran tuntemattomilta nuorilta lukijoilta. Palaute on pistänyt minut miettimään sitä, millä tavalla jatkan Lonen tarinaa. Alunperin ajattelin, että tarina ei jatku. Tuntui hyvin vahvasti siltä, että Lone ei halua paljastaa salaisuuksiaan enempää. Lonehan  ei hirveästi tykkää seurustella ihmisten kanssa. Hän viihtyy yksin vallan mainiosti. Ei hän halua kertoa elämästään enää enempää. No joo, tietysti Koutamäen noidassa jäi (kai) monikin asia selvittämättä. Melkein jokainen lukija on kysynyt minulta jatkuuko ja jos jatkuu, milloin jatkuu? Arvosteluissa on povattu, että jatkuuhan tämä tarina varmasti, kun arvoituksiakin jää. Yksi yllättävä elementti palautteissa oli se, että Lonen nimenantojuhlissa hänelle lykätty nimikammotus on herättänyt päänvaivaa. Mikä on Lonen "oikea" nimi, sitä on pohdittu kirjaa lukiessa. Tietysti nimellä on suuri merkitys. En ole