Seitan juttuja

Luonto on ollut minulle tärkeä jo lapsesta saakka. Kun olin nuori, metsähallitus aloitti vuonna 1988 hakkuut kotipaikkakunnallani sijaitsevalla Talaskankaalla. Paikalle kiiruhtanut joukko luonnonsuojelijoita käytti Vieremän lukion tyhjää luokkaa tukikohtanaan, rehtorin luvalla tietenkin. Luontoaktivistit estivät metsureiden ja työkoneiden pääsyn hakkuualueella. Näin tämän tavallaan aitiopaikalta, sillä kävin kyseistä lukiota ja äitini teki kahnauksesta jutun Savon Sanomiin. On ihanaa, että Talaskankaalla on tänä päivänä luonnonsuojelualue. Olen käynyt siellä joskus lapsena ja silloin minuun teki suuren vaikutuksen syvä luonnonhiljaisuus, mikä metsässä vallitsi. Keski-kirjastojen lukuhaasteen kohta viisi kehotti minua lukemaan kirjan, joka kertoo ilmastonmuutoksesta. Vielä ehkä noin kymmenen vuotta sitten ahmin dystopioita, joissa kerrotaan millä tavalla ihmiset ovat onnistuneet sössimään maapallomme lähestulkoon tai kokonaan asumiskelvottomaksi. Mentaliteetti oli vähän sellainen,

Huoh, tässä olikin haastetta kerrassaan.  Jälleen kerran selasin noin miljoona eri opusta, joista odotin Sitä Yhtä, joka lähtisi vetämään. Harhauduin pahemman kerran erilaisille kaviourille. Niinpä lueskelin uudelleen hevosrunoja (Minä olen sukua hevoselle -antologia), ja muistin lapsuudesta tutun Pablo Nerudan Oodi kissalle -runon (♡♡yön röyhkeä käpälänjälki ♡♡ ), jonka jäljitin kirjaan Andien mainingit. Sitä uutta ja erilaista runokirjaa ei vaan löytynyt millään, vaikka kuinka selasin hyllyjä, aloitin monta ja jätin kesken. (Niinpä haalin kohta viitoseen ilmastonmuutoksesta kertovia kirjoja ja muhittelin hetken pari asiaa.) Jo kirkastui. Halusin lukea runoja, joita lapset ja nuoret ovat kirjoittaneet. Tällainen kirjakin löytyi. Kaakkoisen Keski-Suomen lastenkulttuurin kiertokoulu vuodelta 2004 on koonnut 7 – 16-vuotiaiden lasten ja nuorten runoja teokseen nimeltään Joskus olen tuuli. Nämä runot ovat juuri niitä, mitä itsekin sen ikäisenä rustailin. Ah, elämän riemua ja sen

Joo. Olen tässä yrittänyt kirjoittaa jonkin järkevän ja hyvän tekstin tähän, mutta en onnistu. Mitä haluan sanoa? Toinen nuortenkirjani Loitsun voima on pian saatavilla kaupoista ja kirjastoista. Katso vaikkapa  tästä   millainen on videovinkki!

Kirja alkoi mielestäni vähän omituisesti. Tai siis, olen kai tottunut lukemaan tekstejä, joissa näkökulma on joko minä , jolloin mennään päähenkilön pään sisälle ja seurataan hänen ajatuksenjuoksuaan (ja vitsailujaan), tai hän , jolloin myös mennään päähenkilön pään sisälle ja seurataan hänen ajatuksenjuoksuaan (ja vitsailujaan), mutta vähän kauempaa kuin minä-muodossa. (Joo-joo, joskus tosi kaukaa.) No, nyt kun aloin lukemaan Herkosta, leijuinkin jossakin ihan sfääreissä, enkä kenenkään pään sisällä. Tilanne lähtee purkautumaan kaiken ulkopuolelta. Kertoja jopa kommentoi akuutin tarinan ulkopuolisia asioita sulkulauseissa. Aluksi tuntui oudolta. Tietysti, kun itse kirjoitan kirjoja (yritän kirjoittaa), kiinnitän näihin näkökulma-asioihin kohtuuttoman paljon huomiota. Tarkkailen, miten on kirjoitettu. Osaisinko itse tehdä noin ja missä tekstissä? Miksi noin on tehty? Ajattelin, että joo, luen tästä vain tämän eka luvun (sillä halusin tietää, millä tavalla eka luku on rakennettu