Seitan juttuja

  En ole enää palkkatöissä kirjastossa. Niinpä olen saanut kirjaston takaisin. Olen aina käynyt kirjastossa lainaamassa pinottain kirjoja. Nyt kun olin pitkän tovin ensin kirjastoapulainen, sitten kirjastovirkailija ja viimeiset vuodet kirjastonhoitaja, suhteeni kirjastoon oli ammatillinen. En tietenkään lopettanut lukemista missään vaiheessa. Olinhan aitiopaikalla mitä tulee uutuuksiin. Töihini kuului merkata (tai luetteloida kirjastotermein sanottuna) uutuuskirjoja kirjaston tietokantaan. Kaikki työpaikalleni tulevat aikuisten kaunokirjat kävivät minun käsieni läpi matkan pahvilaatikosta uutuushyllyyn. Vedin rohkeasti kermat päältä ja söin röyhkeästi kuormasta. Välillä vähän nolotti, kun puolet uutuuksista päätyi pinoon pöydälleni. Tästä johtuen uutuushylly on läpikotaisin tuttu. Osaan myös ulkoa kaikkien aikuisten kaunokirjojen hyllyjärjestyksen. Tarkoitan siis sitä, että olen pidellyt käsissäni melkeinpä joka ikistä kirjaa jossakin vaiheessa. Olen lainannut ja laittanut niitä t

  Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja iltaisin ennen kuin menen nukkumaan. Ja minä, joka olen lukenut (melkein) kaikki Stephen Kingit sun muut, en ole lukenut (läheskään) kaikkia Marko Hautaloita. Ennen tätä nimenomaista tarinan hetkeä olin lukenut (vain) Kuiskaavan tytön ja Pimeyden arkkitehdin. Minä, joka pidän kauhukirjoista. Minä en ollut lukenut Kuokkamummoa. Enkä minä ollut lukenut Leväluhtaa. Melkein toivon, että tilanne olisi vieläkin tämä. Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja iltaisin ennen kuin menen nukkumaan. Tarkennan, kuuntelen niitä sängyssä peiton alla yksin ennen nukahtamista. Voisin huomauttaa, ettei kauhukirjojen kuunteleminen pimeässä ole välttämättä kaikkein paras vaihtoehto. No niin. Ensin kuuntelin Kuokkamummon. Se oli hyvä. Sitten aivan pahaa aavistamatta kävelin hämärää järvenrantapolkua, ja yhtäkkiä tähyilin puiden rungoissa olevia pahkoja. En tietenkään mitenkään ajatellut, että niitä löytyisi. Tai että jos löytyisi, juoksisin pakoon. Ajattelin,