Entä jos se oliskin ollut ihan paska?

Koelukijoiden saaminen on välillä vaikeaa. Yksi jos toinenkin lukeva ystävä, joka ei itse kirjoita, on kieltäytynyt kyseenalaisesta kunniasta. He eivät kuulemma osaa sanoa mitään. Tai kaverin tekstin arvioiminen on vaikeaa. Eikä oikeastaan ole aikaa, kun on se, tämä ja tuo. Kiirettä pitää siinä, tässä ja tuossa. Niinpä niin.

Tai sitten kyseessä on se, ettei uskalleta sanoa päin naamaa, että se on ihan paska.

Kritiikin ja neuvojen ottaminen vastaan on taitolaji. Tiedän ihmisiä, jotka luhistuvat palautteesta oli se millaista tahansa. Itse kuuluin vielä kymmenisen vuotta sitten siihen joukkoon, jotka pitävät omaa tekstiään Pyhänä ja loukkaantuvat verisesti siitä, että joku kohta pitäisi muka mennä muuttamaan.

Onneksi tähän oppii. Jos aikoo kehittyä, on pakko kestää. Oppimiseni alkoi arvostelupalvelun käyttämisestä, sillä en jaksanut enää ystävieni ”ihan hyvä” kommentteja. Ihan hyvällä ei päästä eteenpäin. Tosin ymmärrän kyllä, että jos tekstistä saamansa palautteen ottaa henkilökohtaisena loukkauksena, on siihen vähän vaikea mitään muutakaan sanoa. Asiantuntijoilta saamani verenseisauttava palaute vei minua eteenpäin kirjoittajana. Palaan yhä edelleen saamiini ohjeisiin. Kirjoittaminen kun ottaa vallan, neuvot tuppaavat unohtumaan.

Toinen hyvä oppikoulu on kustannustoimittajan kanssa työskenteleminen. Ammattilaisen apu on ensiarvoisen tärkeä. Ulkopuolinen näkee tekstin eri tavalla ja osaa ohjata kirjoittajaa oikeaan suuntaan.

 

Niin sitten olen sellaisessa tilanteessa, että arvostamani ihminen, joka ei ole ennen kirjoittanut nuortenkirjaa, on kirjoittanut nuortenkirjan. Se on kirjoitettu, kustannustoimitettu ja julkaistu, ja se on minun kädessäni. Olen himoinnut sitä jo pitkään, mutta epäröin. Entä jos se onkin ihan paska?

Tunnen tämän kyseisen kirjoittajan henkilökohtaisesti. Hän on ystäväni ja sukulaiseni. Hän on Merja Toppi ja kirja on Jäätävä sarjaimuttaja. Olen lukenut Merjan runoja ja blogeja ja pitänyt niistä kaikista. Minä tiedän, että hän on hyvä. Minä tunnen hänen huumorintajunsa ja taitonsa kirjoittaa humoristisesti ja mielenkiintoisesti. Minulla on kova luottamus, uskon, että pidän hänen kirjoittamastaan nuortenkirjasta.

Joten kimppuun vain.

Ja tietysti se on hyvä.

 

Merja Toppi: Jäätävä sarjaimuttaja

Tässä meillä on nyt Jari ja Antero. Jari on plusviisikymppisten nimestään huolimatta reipas seiskaluokkalainen. Antero taas on pappatunturilla karvalakki päässä ajeleva vampyyri. Ihan oikea vampyyri. Niin kuin kirjan takakannessa on kiteytetty: sitä luulee elävänsä tavallista seiskaluokkalaisen elämää, ja sitten tapaa vampyyrin paperiroskiksessa.

Antero-vampyyriä ja muutamaa muuta juttua lukuun ottamatta kirja kertoo loppujen lopuksi aika tavallisesta seiskaluokkalaisen arjesta. Jari ihastuu. Onnistuuko hän saamaan haluamansa tytön? (Vampyyrin avustuksella tai hänestä huolimatta?)

Ihailen tekstin huumoria. No, se oli tietysti ihan selvä juttu. Ihailen modernia otetta, kirjassa ollaan sisällä nuorten maailmassa. Lisäksi ihailen sitä, miten jokaisella henkilöllä on oma äänensä. He puhuvat eri tavalla, ovat erilaisia ihmisiä.

”Meillä piti olla bändiharkat huomenna. Se on sun ja äitin syy, että meidän bändi on ihan lälläslää ku joku sun Jari Sillanpää!”

 ”Is-it-love on kyllä ihana. Mutta en mä tiedä tykkäätkö sä, kun se on vähän niinku tytöille. Ja sit se on aika hidas, kun siinä menee enet alas tosi nopeesti.”

 ”Olemme sopineet, että minä sanelen, Saskia kirjoittaa tarinan puhtaaksi ja lähettää sen sinulle sähköisellä postituslaitteella.”

Tykkään kyllä Saskiasta. Saskia is the best. Ja raitakarvafantasia ilahduttaa minua erityisesti. Ei voi paljastaa enemmän, valitettavasti, tai tulee pahemman laatuinen juonipaljastus.

Joten hoi, sinä nuori, 

jos haluat lukea millaista on ihastua ja tavoitella sitä ihanaa oikeaa Prinsessa Persikkaa, kannattaa tarttua tähän kirjaan!