Seitan juttuja

Tekee mieli kirjoittaa blogiteksti siitä, missä vaiheessa Koutamäen noidan jatko-osan kirjoittaminen on, mutten osaa. Olen yrittänyt tuhertaa tähän noin kaksikymmentä erilaista aloituslausetta ja kaikki olen joutunut deletoimaan kelvottomina pois. Muistutin itseäni siitä, mikä on tämän blogin tarkoitus - kirjoita ilman pilkkusääntöjä ja vapaasti. Kirjoita itsellesi. Pöh, ei se onnistu. Tämähän on eräänlainen mainos siitä, millaista tekstiä tämä tietty tyyppi pystyy tuottamaan. Entä jos joku potentiaalinen kustannustoimittaja lukee tätä roskaa ja päättää sen takia, ettei lähettämästäni tekstistä ole talvelle lähtijäksi? Sitä paitsi olisin halunnut kirota, enkä kirjoittaa laimeasti pöh, mutta joku sisäinen sensuuriviranomainen istuu tarkkana työpisteellään. Eihän nyt sentään voi kirota julkisessa blogitekstissä, joku loukkaantuu ja onhan se vähän alatyylistä ja kuitenkin kirjojeni kohderyhmä ovat nuoret. Just, nuoret ja lapset eivät kiroile. Asiaan. Jatko-osan raakateksti on valm...

Jotkut päivät ovat sellaisia, että hymyilyttää koko ajan. Kaikki sujuu, teksti kirjoittaa itse itseään ja ideoita tulee niin paljon, että niitä joutuu karsimaan. Sitä ottaa asiantuntijaan yhteyttä juonenkäänteen takia ja saa vastauksen. Saa siitäkin intoa kirjoittaa, ai että on ihanaa kirjoittaa. Sitten on niitä päiviä, kuten tämä päivä. Sitä saa palautetta tekstistä, ja vaikka saa myös hyvää palautetta, sitä takertuu liikaa siihen mikä on vielä pielessä. Vaikka tietää, että ilman palautetta ei kehity eikä voi tulla vielä paremmaksi kirjoittajaksi, tuntuu siltä, ettei osaa mitään. Ei ainakaan kirjoittaa kirjaa. Se tuntuu liian vaikealta. On otettava huomioon liikaa asioita. Eikä vaan osaa. Sitä tulee sellainen olo, että miksi yrittääkään edes. Sellaisina päivinä tekee tarvittavan sivumäärän surullisin mielin ja jää odottamaan parempaa päivää, jolloin teksti taas lähtee lentoon. Sellaisina päivinä on itseluottamusta ja itsekunnioitusta, uskoa siihen, että kyllä minä osaan. Jos...