Tekstit

Koutamäen syksy

Tekee mieli kirjoittaa blogiteksti siitä, missä vaiheessa Koutamäen noidan jatko-osan kirjoittaminen on, mutten osaa. Olen yrittänyt tuhertaa tähän noin kaksikymmentä erilaista aloituslausetta ja kaikki olen joutunut deletoimaan kelvottomina pois. Muistutin itseäni siitä, mikä on tämän blogin tarkoitus - kirjoita ilman pilkkusääntöjä ja vapaasti. Kirjoita itsellesi. Pöh, ei se onnistu. Tämähän on eräänlainen mainos siitä, millaista tekstiä tämä tietty tyyppi pystyy tuottamaan. Entä jos joku potentiaalinen kustannustoimittaja lukee tätä roskaa ja päättää sen takia, ettei lähettämästäni tekstistä ole talvelle lähtijäksi? Sitä paitsi olisin halunnut kirota, enkä kirjoittaa laimeasti pöh, mutta joku sisäinen sensuuriviranomainen istuu tarkkana työpisteellään. Eihän nyt sentään voi kirota julkisessa blogitekstissä, joku loukkaantuu ja onhan se vähän alatyylistä ja kuitenkin kirjojeni kohderyhmä ovat nuoret. Just, nuoret ja lapset eivät kiroile. Asiaan. Jatko-osan raakateksti on valm...

Silloin kun on mukava olla, ei mieti, millaista on olla. Sitä vaan on.

Tykkään kovasti Kreetta Onkelin kirjoista, niin aikuisten kuin lastenkin. Seuraavaksi koottuja viisauksia Kreetta Onkelin lastenkirjasta  Poika joka menetti muistinsa: ”Meissä ihmisissä on tietoa, jota emme tiedä meissä olevan. Sen huomaa siitä, mikä meistä tuntuu tutulta, mikä vieraalta. Jos on vaikka tottunut huonoon kohteluun, se tuntuu aivan normaalilta, että näinhän se aina menee. Jos puolestaan on saanut huolenpitoa ja ystävällisyyttä, pitää itsestäänselvyytenä, että kohteliaisuus ja huomioiminen ovat tapana kaikkialla.” (s. 17) ”Arton oli hyvä olla. Mutta silloin kun on mukava olla, ei mieti, millaista on olla. Sitä vaan on.” (s.55) ”Poikia alkoi naurattaa. Nauru on hullu asia. Nauraa osaavat vain ihmiset, eivätkä hekään tiedä, miksi. Nauru on oivaltamista. Kaikki nauravat joskus, jopa he, joilla menee todella huonosti, naurahtelevat ainakin keran päivässä. Nauru on ihmisen paras ominaisuus. Nauru kumoaa kaiken, pelon, jännityksen, epäonnistumisen, ainakin he...

Kauhua rappioituneessa kartanossa

Sarah Waters: Vieras kartanossa Tämä teos on yhtä aikaa "tutkielma sodanjälkeisestä Britanniasta, jännittävä salapoliisikertomus, puistattava kummitusjuttu, romanssi ja trilleri." Siinäpä vasta aineksia hyvään kirjaan, ajattelin kun otin kirjan lainaan takakannen kuvailun perusteella. Teos lunasti odotukset täysin ja ylitti ne myös. Nämä kaikki elementit löytyvät kirjasta ja lomittuvat miellyttävään ja loppua kohden yhä jännittävämmäksi muuttuvaan kerrontaan. Viimeiset sata sivua oli luettava yötä myöten! Watersin kirja kuuluu Keltaisen kirjaston kirjoihin eli se on niin sanotusti arvostettua ja vaikealukuista ja –selkoista kirjallisuutta. Moniin muihin sarjan kirjoihin verrattuna teos on kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Mielestäni Vieras kartanossa on viihdyttävä, monipuolinen ja jännittävä, sekä ennen kaikkea helppolukuinen. Teksti soljuu miellyttävästi eteenpäin. Kerronta on verkkaista, juoni kehittyy hitaasti. Pääsemme tohtori Faradayn ajatusmaailmaan aivan ...

Ei huvita keksiä edes otsikkoa

Jotkut päivät ovat sellaisia, että hymyilyttää koko ajan. Kaikki sujuu, teksti kirjoittaa itse itseään ja ideoita tulee niin paljon, että niitä joutuu karsimaan. Sitä ottaa asiantuntijaan yhteyttä juonenkäänteen takia ja saa vastauksen. Saa siitäkin intoa kirjoittaa, ai että on ihanaa kirjoittaa. Sitten on niitä päiviä, kuten tämä päivä. Sitä saa palautetta tekstistä, ja vaikka saa myös hyvää palautetta, sitä takertuu liikaa siihen mikä on vielä pielessä. Vaikka tietää, että ilman palautetta ei kehity eikä voi tulla vielä paremmaksi kirjoittajaksi, tuntuu siltä, ettei osaa mitään. Ei ainakaan kirjoittaa kirjaa. Se tuntuu liian vaikealta. On otettava huomioon liikaa asioita. Eikä vaan osaa. Sitä tulee sellainen olo, että miksi yrittääkään edes. Sellaisina päivinä tekee tarvittavan sivumäärän surullisin mielin ja jää odottamaan parempaa päivää, jolloin teksti taas lähtee lentoon. Sellaisina päivinä on itseluottamusta ja itsekunnioitusta, uskoa siihen, että kyllä minä osaan. Jos...

Kipuilua SITKU-tilassa

Huomaan olevani SITKU-tilassa. Sitten kun teksti A on KOKONAAN valmis, sitten aloitan jatko-osan kirjoittamisen. Sitten kun teksti A on LÄHETETTY eteenpäin, eikä sille voi tehdä enää mitään, sitten. Ei siis nyt, kun teksti A on asetettu vasta lepäämään ja sen olisi hyvä antaa levätä. Ei nyt, kun olisi hyvin aikaa ja haluakin. Sitten kun aloitan kirjoittamisen, oikeasti, teen myös Juhlallisen Blogikirjoituksen siitä, Miten Aloitin Toisen Osan Kirjoittamisen. Siis sitten kun oikeasti aloitan sen. En siis nyt. Vaan sitten kun. Syynä SITKU-tilaan on pelko. Entäpä, jos en osaa kirjoittaa jatkoa? Entä jos kustantaja ei hyväksy kirjoittamaani? Niinpä huijaan itseäni. En kirjoita jatko-osaa Koutamäen noidalle , vaan suollan huolettomasti satunnaista löpinää. Sattumoisin tekstissä seikkailevat henkilöhahmot nimiltään Lone ja Oliver. Tekstin kirjoittamisella ei myöskään ole tiukkaa sivutavoitetta. Eli en missään nimessä kirjoita kahta sivua päivässä, vaikka väkisin. Kirjoitan iha...

Tällaistako on olla tyttö?

Olen miettinyt sitä, mitä tänne blogiin voisi kirjoittaa. Päädyin siihen, että jos omassa kirjoittelemisessa ei riitä tarpeeksi aineistoa, voin kirjoittaa myös muiden kirjoittelusta. Ja nimenomaan niistä kirjoista, joista olen itse pitänyt. Niinpä tässä eräänlainen kirjavinkki: Kun aloin lukemaan Jessica Schiefauerin kirjaa Pojat , totesin ensin, miten hienosti se alkaa. Ensin on lyhyt omistuskirjoituksen tapainen: Tarina kerrotaan niille, jotka uskaltavat nähdä –  niille, jotka lukevat, pitävät lukemisesta ja ajattelevat lukemaansa. Itse lisäisin vielä, että pitkien tarinoiden ystäville. Sitten alkulukujen rakenne miellytti: Ensimmäisessä lyhyessä luvussa ilmeisestikin aikuinen Kim saa puhelun ystävältään Bella lta vuosien takaa. Hänen on tultava tapaamiseen, kolmas nuoruuden ystävä Momo on jo tulossa. Ei kerrota mistä on kysymys, vaan jatketaan esittelemällä nämä kaksi muuta tyttöä omissa luvuissaan limittäin nykyhetken kanssa. Ihanaa on sekin, että ys...

Koutamäen noita

Olen saanut jonkin verran palautetta kirjasta, enimmäkseen tuttavilta, sukulaisilta ja ystäviltä, mutta myös jonkin verran tuntemattomilta nuorilta lukijoilta. Palaute on pistänyt minut miettimään sitä, millä tavalla jatkan Lonen tarinaa. Alunperin ajattelin, että tarina ei jatku. Tuntui hyvin vahvasti siltä, että Lone ei halua paljastaa salaisuuksiaan enempää. Lonehan  ei hirveästi tykkää seurustella ihmisten kanssa. Hän viihtyy yksin vallan mainiosti. Ei hän halua kertoa elämästään enää enempää. No joo, tietysti Koutamäen noidassa jäi (kai) monikin asia selvittämättä. Melkein jokainen lukija on kysynyt minulta jatkuuko ja jos jatkuu, milloin jatkuu? Arvosteluissa on povattu, että jatkuuhan tämä tarina varmasti, kun arvoituksiakin jää. Yksi yllättävä elementti palautteissa oli se, että Lonen nimenantojuhlissa hänelle lykätty nimikammotus on herättänyt päänvaivaa. Mikä on Lonen "oikea" nimi, sitä on pohdittu kirjaa lukiessa. Tietysti nimellä on suuri merkitys. En ole ...