Tekstit

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leineen kirja Ikuisuusvuonon profeetat kuuluu ihaniin, todella paksuihin kirjoihin. Tässä kirjassa on vaatimattomat 630 sivua!! Takakannen esittely viekotti minut mukaansa, sillä kyseessä on ”riemukkaan raadollinen suurromaani sivistyksen pinnallisuudesta, hengen ja ruumiin rappiosta sekä menetetyistä unelmista siirtomaavallan Grönlannissa.”  Pääosassa on Morten Falck, norjalaispappi, joka lähetetään Grönlantiin levittämään kristinuskoa pakanoiden keskuuteen. Eletään 1780-lukua. Kirjan alussa vielä nuori ja elinvoimainen Morten Pedersen saapuu Kööpenhaminaan opiskelemaan teologiaa, isänsä toiveen velvoittamana. Opinnot jäävät vähän retuperälle, kun Kööpenhaminan öinen salattu elämä alkaa kietoa nuorta miestä pauloihinsa. Myös ruumiinavaukset kiehtovat. (Mortenia) Kaikenlaisista sivupoluista huolimatta Morten Falck valmistuu papiksi ja lähtee pian kohti ensimmäistä työpaikkaansa vanhan valaanpyynissä käytetyn, mutta nyttemmin ”modernisoidun” laivan kyydissä....

Saatana saapuu Moskovaan - mutta miksi?

Saatana saapuu Moskovaan , alkuperäiseltä nimeltään Mestari ja Margarita, on hullunkurinen fantasia, pureva satiiri, romanttinen kertomus, hupaisa komedia ja kaiken lisäksi vielä realistinen tarina erään Nasaretissa syntyneen miekkosen ja hänen tuomitsijansa hetkistä joskus pääsiäisen aikaan, reippaat 2000 vuotta sitten. Teksti muodostuu siis kahdesta erilaisesta tarinasta. Siinä seikkaillaan Moskovassa, kröhöm, no niin, Saatanan seurassa. Tähän maailmaan liittyy myös Mestarin ja Margaritan vaiheikas rakkaustarina. Lisäksi kirjassa kuvataan Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen kohtaamista Jerusalemissa.   Bulgakovin kirja alkaa varsin pahaa-aavistamattomasti Patriarkan lammilta, Moskovasta. Siellä kaksi kaverusta, Berlioz ja Bezdomnyi ajautuvat mielenkiintoiseen keskusteluun tuntemattoman henkilön kanssa. Ja sen jälkeen sekä Bezdomnyin elämässä että kirjan muiden päähenkilöiden elämissä alkaa tapahtua sitä tahtia, että lukija ei meinaa pysyä perässä. Mielestäni par...

Kammottavia kilpailuja

Siis kaikki (nuoret) tietävät Nälkäpeli n . Kerrataanpa kuitenkin. Tapahtumapaikka: tulevaisuuden Pohjois-Amerikka, vyöhykkeisiin jaettu maa nimeltä Panem; erämaata muistuttava areena Osallistujat: valitut 24 tyttöä ja poikaa, jotka tulevat eri vyöhykkeiltä; päähenkilöinä 16-vuotias tyttö Katniss ja poika nimeltä Peeta Säännöt: Tapa kaikki muut osallistujat ja selviä hengissä Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin   Tapahtumapaikka: Yhdysvallat 1930-luku, Hollywood, tanssisali meren rannalla Osallistujat: Noin sata hyväkuntoista (?) ja köyhää nuorta, jotka haaveilevat kuuluisuudesta; päähenkilöinä Robert ja Gloria Säännöt: Tanssi pidempään kuin muut niin saat rahapalkinnon Sääntöjen tarkennus: Kukin pariskunta tanssii 1 h 50 minuuttia, jonka jälkeen seuraa 10 minuutin tauko. Koko ajan, ympäri vuorokauden. Maratontanssit kestävät usein kuukausia. Stephen King: Pitkä marssi Tapahtumapaikka: Yhdysvallat, kävely osavaltioiden halki Osallistujat: vap...

Koutamäen syksy

Tekee mieli kirjoittaa blogiteksti siitä, missä vaiheessa Koutamäen noidan jatko-osan kirjoittaminen on, mutten osaa. Olen yrittänyt tuhertaa tähän noin kaksikymmentä erilaista aloituslausetta ja kaikki olen joutunut deletoimaan kelvottomina pois. Muistutin itseäni siitä, mikä on tämän blogin tarkoitus - kirjoita ilman pilkkusääntöjä ja vapaasti. Kirjoita itsellesi. Pöh, ei se onnistu. Tämähän on eräänlainen mainos siitä, millaista tekstiä tämä tietty tyyppi pystyy tuottamaan. Entä jos joku potentiaalinen kustannustoimittaja lukee tätä roskaa ja päättää sen takia, ettei lähettämästäni tekstistä ole talvelle lähtijäksi? Sitä paitsi olisin halunnut kirota, enkä kirjoittaa laimeasti pöh, mutta joku sisäinen sensuuriviranomainen istuu tarkkana työpisteellään. Eihän nyt sentään voi kirota julkisessa blogitekstissä, joku loukkaantuu ja onhan se vähän alatyylistä ja kuitenkin kirjojeni kohderyhmä ovat nuoret. Just, nuoret ja lapset eivät kiroile. Asiaan. Jatko-osan raakateksti on valm...

Silloin kun on mukava olla, ei mieti, millaista on olla. Sitä vaan on.

Tykkään kovasti Kreetta Onkelin kirjoista, niin aikuisten kuin lastenkin. Seuraavaksi koottuja viisauksia Kreetta Onkelin lastenkirjasta  Poika joka menetti muistinsa: ”Meissä ihmisissä on tietoa, jota emme tiedä meissä olevan. Sen huomaa siitä, mikä meistä tuntuu tutulta, mikä vieraalta. Jos on vaikka tottunut huonoon kohteluun, se tuntuu aivan normaalilta, että näinhän se aina menee. Jos puolestaan on saanut huolenpitoa ja ystävällisyyttä, pitää itsestäänselvyytenä, että kohteliaisuus ja huomioiminen ovat tapana kaikkialla.” (s. 17) ”Arton oli hyvä olla. Mutta silloin kun on mukava olla, ei mieti, millaista on olla. Sitä vaan on.” (s.55) ”Poikia alkoi naurattaa. Nauru on hullu asia. Nauraa osaavat vain ihmiset, eivätkä hekään tiedä, miksi. Nauru on oivaltamista. Kaikki nauravat joskus, jopa he, joilla menee todella huonosti, naurahtelevat ainakin keran päivässä. Nauru on ihmisen paras ominaisuus. Nauru kumoaa kaiken, pelon, jännityksen, epäonnistumisen, ainakin he...

Kauhua rappioituneessa kartanossa

Sarah Waters: Vieras kartanossa Tämä teos on yhtä aikaa "tutkielma sodanjälkeisestä Britanniasta, jännittävä salapoliisikertomus, puistattava kummitusjuttu, romanssi ja trilleri." Siinäpä vasta aineksia hyvään kirjaan, ajattelin kun otin kirjan lainaan takakannen kuvailun perusteella. Teos lunasti odotukset täysin ja ylitti ne myös. Nämä kaikki elementit löytyvät kirjasta ja lomittuvat miellyttävään ja loppua kohden yhä jännittävämmäksi muuttuvaan kerrontaan. Viimeiset sata sivua oli luettava yötä myöten! Watersin kirja kuuluu Keltaisen kirjaston kirjoihin eli se on niin sanotusti arvostettua ja vaikealukuista ja –selkoista kirjallisuutta. Moniin muihin sarjan kirjoihin verrattuna teos on kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Mielestäni Vieras kartanossa on viihdyttävä, monipuolinen ja jännittävä, sekä ennen kaikkea helppolukuinen. Teksti soljuu miellyttävästi eteenpäin. Kerronta on verkkaista, juoni kehittyy hitaasti. Pääsemme tohtori Faradayn ajatusmaailmaan aivan ...

Ei huvita keksiä edes otsikkoa

Jotkut päivät ovat sellaisia, että hymyilyttää koko ajan. Kaikki sujuu, teksti kirjoittaa itse itseään ja ideoita tulee niin paljon, että niitä joutuu karsimaan. Sitä ottaa asiantuntijaan yhteyttä juonenkäänteen takia ja saa vastauksen. Saa siitäkin intoa kirjoittaa, ai että on ihanaa kirjoittaa. Sitten on niitä päiviä, kuten tämä päivä. Sitä saa palautetta tekstistä, ja vaikka saa myös hyvää palautetta, sitä takertuu liikaa siihen mikä on vielä pielessä. Vaikka tietää, että ilman palautetta ei kehity eikä voi tulla vielä paremmaksi kirjoittajaksi, tuntuu siltä, ettei osaa mitään. Ei ainakaan kirjoittaa kirjaa. Se tuntuu liian vaikealta. On otettava huomioon liikaa asioita. Eikä vaan osaa. Sitä tulee sellainen olo, että miksi yrittääkään edes. Sellaisina päivinä tekee tarvittavan sivumäärän surullisin mielin ja jää odottamaan parempaa päivää, jolloin teksti taas lähtee lentoon. Sellaisina päivinä on itseluottamusta ja itsekunnioitusta, uskoa siihen, että kyllä minä osaan. Jos...