Kesäklassikon kohtalo ja muuta höperehtimistä

Kesän aikana olen aika usein lukenut klassikon. Silloin tuntuu olevan enemmän aikaa tai jotenkin siitä on vain muodostunut tapa. Kesäklassikko jäi tänä vuonna lukematta kaikenlaisista syistä. Aloitin kyllä Hiljaa virtaa Don -nimisen tiiliskiven lukemisen, mutta se jäi kesken. En siis kahlaa väkisellä mitään kirjoja läpi, jos en niistä pidä. Tätä kirjaa oli kovasti kehuttu ja se kiinnosti minua - jouduin metsästämään puhdasta ja ei-hirvittävän-hajuista nidekaksikkoa aika pitkään, ennen kuin löysin sellaisen SPR:n kirpputorilta. Kirja odotti hyllyssä takuulla ainakin vuoden, ennen kuin oli sopiva rakonen pitemmälle nautittavalle klassikolle. Odotukset sen kun vaan kohosivat, tietysti. Ja tietysti sitten en tykännytkään kirjasta yhtään. 

Tai hetkinen, tykkäsin aluksi! Meinasin unohtaa, että ensialkuun tekstin kieli oli piristävän erilaista ja raikasta. Oli käytetty hienoja ilmauksia ja sykähdyttäviä synonyymejä. Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän alkoi kirjan maailmankuva tympiä. Kysyin itseltäni, haluanko tosiaan lukea kertomusta "ylpeistä kasakoista" eli miehistä, jotka hakkaavat naisia ja eläimiä, ja jossa tällainen on ihan arkipäivää ja normaalia? En halua. 

Tietysti jokaisessa kirjassa on aikalaistensa maailmankuva ja asenteet ovat välillä joko naurettavia tai puistattavia. Pidän hirvittävän paljon Mika Waltarin kirjoista, mutta uudelleenluettuna jotkut nuorena kakistelematta nielemäni kohdat aiheuttavat nykyään vatsanväänteitä. Esimerkiksi Yksinäisen miehen juna -kirjasta tekstikatkelma tilanteesta, jossa kirjan päähenkilö on istuu salissa suorittamassa koetta:

"--joku äärimmäisen hermostunut neitonen alkoi kirjoittaa heti luettuaan ensimmäisen kysymyksen, hullu. Poistuessani sama neitonen oli painanut päänsä hyvin alas eikä kirjoittanut enää. Säälin häntä, hän oli varmasti lukenut liian paljon. Kaikki naiset kykenevät lukemaan, mutta suhteellisen harvat todella sulattamaan ja omaksumaan lukemansa ja tekemään johtopäätöksiä sitä. Loistavia poikkeuksia on tietysti olemassa.”

Niin. Minä olen ehkä tuollainen loistava poikkeus, tai sitten vaan höperehdin täällä ihan turhanpäiten kaikenlaisista asioista, joita en ole kovin syvällisesti omaksunut. Yksinäisen miehen juna on muuten ihana kirja, se kertoo nuoruudesta, Euroopasta, junamatkasta, vimmasta elää ja kokea, päästä eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin. Ja muistakaamme, että se oli vasta vuonna 1901, kun naiset saivat Suomessa oikeuden opiskella yliopistossa - kirja on kirjoitettu vuonna 1929.