torstai 21. tammikuuta 2021

Kirjastotyön hyvät ja huonot puolet

 

En ole enää palkkatöissä kirjastossa. Niinpä olen saanut kirjaston takaisin.

Olen aina käynyt kirjastossa lainaamassa pinottain kirjoja. Nyt kun olin pitkän tovin ensin kirjastoapulainen, sitten kirjastovirkailija ja viimeiset vuodet kirjastonhoitaja, suhteeni kirjastoon oli ammatillinen. En tietenkään lopettanut lukemista missään vaiheessa. Olinhan aitiopaikalla mitä tulee uutuuksiin. Töihini kuului merkata (tai luetteloida kirjastotermein sanottuna) uutuuskirjoja kirjaston tietokantaan. Kaikki työpaikalleni tulevat aikuisten kaunokirjat kävivät minun käsieni läpi matkan pahvilaatikosta uutuushyllyyn. Vedin rohkeasti kermat päältä ja söin röyhkeästi kuormasta. Välillä vähän nolotti, kun puolet uutuuksista päätyi pinoon pöydälleni.

Tästä johtuen uutuushylly on läpikotaisin tuttu. Osaan myös ulkoa kaikkien aikuisten kaunokirjojen hyllyjärjestyksen. Tarkoitan siis sitä, että olen pidellyt käsissäni melkeinpä joka ikistä kirjaa jossakin vaiheessa. Olen lainannut ja laittanut niitä takaisin hyllyyn. Olen lukenut takakantta, pohtinut poistoa ja liimannut irronneet sivut takaisin. Kirjat ovat kiusallisen tuttuja. Huomaan heti, jos hyllyssä on kirja väärässä paikassa, vaikkapa dekkari on eksynyt romantiikkaan. Hyllyissä ei ole mitään uutta. Uutuushylly ei ole uutuushylly.

Nyt on toisin. Olen saanut kirjastossa käymisen ilon takaisin. Mitä ihanaa uutuushyllyssä onkaan tänään tarjolla? Entä tänään palautetut –hyllyssä! Ei hitsi, mitä minä täällä höpisen, täytyy lähteä kirjastoon!

 

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Kiitos vain Suomen kauhukuningas

 

Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja iltaisin ennen kuin menen nukkumaan. Ja minä, joka olen lukenut (melkein) kaikki Stephen Kingit sun muut, en ole lukenut (läheskään) kaikkia Marko Hautaloita. Ennen tätä nimenomaista tarinan hetkeä olin lukenut (vain) Kuiskaavan tytön ja Pimeyden arkkitehdin. Minä, joka pidän kauhukirjoista. Minä en ollut lukenut Kuokkamummoa. Enkä minä ollut lukenut Leväluhtaa.

Melkein toivon, että tilanne olisi vieläkin tämä.

Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja iltaisin ennen kuin menen nukkumaan. Tarkennan, kuuntelen niitä sängyssä peiton alla yksin ennen nukahtamista. Voisin huomauttaa, ettei kauhukirjojen kuunteleminen pimeässä ole välttämättä kaikkein paras vaihtoehto.

No niin. Ensin kuuntelin Kuokkamummon. Se oli hyvä. Sitten aivan pahaa aavistamatta kävelin hämärää järvenrantapolkua, ja yhtäkkiä tähyilin puiden rungoissa olevia pahkoja. En tietenkään mitenkään ajatellut, että niitä löytyisi. Tai että jos löytyisi, juoksisin pakoon. Ajattelin, tietysti, heh heh, että tulisipa hyvä Facebook-päivitys, kun saisin valokuvattua pahkan. Hämärässä. Järvenrannalla.

Ei saakeli. Oli pakko muuttaa joksikin aikaa a) ajankohtaa jolloin kävin kävelyllä ja b) paikkaa, jossa kävin kävelyllä.

Sillähän siitä selvisi.

Sittenpä päätin kuunnella Leväluhdan. Tästä olin kuullut aika paljon juttua, että on hyvä. Voisikohan se olla niin hyvä kuin Kuokkamummo?

Voin kertoa rehellisesti, että kirjan kuuntelu jäi lopultakin kesken. (Luin sen loppuun paperikirjana) Tarina oli äärimmäisen häiritsevä. Se valvotti minua pikkutunneille saakka, kun ajattelin juuri lukemaani.

Kun ruokapöydässä puistatti, kerroin (elävälle) miehelleni lukevani juuri Leväluhtaa. Minulla oli kuulemma kauhunsekaisen mielihyvän ilme kasvoillani.

Tekstin tenho oli omituinen. Kuunnellessa sanat soljuvat menemään, eikä pelota. Hyvää tekstiä, ei siinä mitään, mielenkiintoinen juoni, joo, kohta rupean nukkumaan, ahaa, mitähän nyt tapahtuu. Ja sitten PAM, tilanne on täysin mahdoton. Tarina on täysin mahdottomassa pisteessä, että sitä pystyisi enää jatkamaan. On sietämätöntä kuunnella enää yhtään. Ahdistaa. Ei pelota. Ahdistaa. Miten siinä käy. Sitten pelottaa. Ja ahdistaa. Sitten on kuunneltava lisää.

Ja valvottava pikkutunneille saakka silmät pyöreinä auki, kun tarina ei vain hellitä otettaan. Leväluhta ei hellitä otettaan.

Muutaman tämänkaltaisen yön jälkeen luin tarinan lopun paperisena. Päivänvalossa. Vanhassa omakotitalossa. (Kuolleen isäni kanssa.)

Että kiitos vain, Suomen kauhukuningas, näistäkin menetetyistä yöunista ja kauhun hetkistä. Kirjoitathan vielä lisää?

torstai 16. heinäkuuta 2020

Yökoulussa

Yökoulu ja hirveä hammaskeiju / Paula Noronen

Tartuin tähän kirjaan suurella mielenkiinnolla. Paula Noronen on teeveestä tuttu, ja olipa minulla mahdollisuus osallistua hänen etäluennolleenkin tässä menneenä koronakeväänä. Tietysti tiedän myös supermarsusta kertovat kirjat, samoin olen monesti ajatellut tutustua tähän Yökoulu-sarjaan. Millainen on humoristinen kauhukirja juuri lukemaan oppineille?

Hauska.

Yökoulua käyvät sellaiset olennot, jotka eivät voi olla päivisin koulussa, muiden muassa Paavo Zombinen ja Martta Vampyyri. Kaikki on toisinpäin kuin tavallisesti. Esimerkiksi lapset pelaavat pelottavaa, painajaisia aiheuttavaa tietokonepeliä nimeltä Mummo. Siinä ihmismummo tarjoaa kotonaan mehua ja pullaa ja pelaajien on pyrittävä pakenemaan talosta ennen kuin mummo alkaa näyttää vanhoja valokuvia.

Pelottava.

Uusi hammashoitaja on pelottava, sillä se haluaa vetää traktorin avustuksella hampaat irti kaikilta yökoulun oppilailta. Se haluaa pilata lasten hampaat liiallisella sokerinsyöttämisellä kouluruokailussa. Sillä on kätyrinä hirveä hammaskeiju.

Vampyyreille hampaat ovat tärkeitä, joten Martta on todellakin pulassa.

 

Keski-kirjastojen lukuhaasteen kohta numero 14: lapsen tai nuoren suosittelema kirja.


keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Julian Gough & Jim Field - A Bite in the Night

 

”WHY AREN’T YOU WORRYING?” shouted Rabbit.

”Because worrying doesn’t fix things,” said Bear. ”But breakfast does.”

 

 

Metsässä tapahtuu kummia. Puita katoaa ja joen vedenpinta kohoaa. Tikan puu kaadetaan sen alta. Rytäkässä linnun pyrstöön tulee sellainen vaurio, ettei se pysty lentämään etelään talveksi. Näyttää huolestuttavalta.

Tarkkaavainen sarjakuvien tai piirrettyjen katsoja ymmärtää, mistä on kysymys kauan ennen karhua ja kania. Ainakin minulle tietyllä tavalla esitetty kanto tarkoittaa yhtä asiaa: majavia. Tai tässä tapauksessa majavaa, sillä niitä on vain yksi.

Metsäneläinten välille syntyy konflikti, koska maan alla asustavien kodit jäävät veden alle kun taas toisille padon mätänevät puut tuovat lisää ruokaa. Mitä tehdä? Onneksi ratkaisu pulmaan löytyy, eikä tikankaan tarvitse paleltua.

Oranssisävyinen kuvitus on ihana, se sopii hyvin kirjan syksyiseen teemaan.

 

 

Keski-kirjastojen lukuhaasteen kohta numero13: Vieraskielinen kirja.

 


maanantai 22. kesäkuuta 2020

Legenda Kevinistä - Philip Reeve & Sarah McIntyre

Ihanaa. Kevin on lentävä poni!

Eräänä päivänä Kevin joutuu pois kotikonnuiltaan kaukaisimmasta lännestä, kosteiden kukkuloiden luota, ja pölähtää myrskytuulen mukana Maxin kodin parvekkeelle. Myrsky tuo myös suurtulvan, ja ennen pitkää koko Bumblefordin kaupunki on veden vallassa.

Kirja on kirjoitettu satumaiseen kertovaan tyyliin. Pidin myös hirvittävän paljon huumorista, joka pääsee yllättämään. Esimerkiksi tässä Maxin sisko Daisy kommentoi myrskyä:

”Tällaisena yönä noidat ja henget saattavat olla liikehtiväisiä”, Daisy sanoi viittoen dramaattisesti myrskyyn. ”Enpä moiti heitä siitä”, Max totesi. ”Luulisin, että he ovat menossa Espanjaan tai jonnekin, missä sää on mukavampi.”

Ihanaa on myös se, että kirjassa kaikki on hyvin. Ei tarvitse stressata suurtulvasta, kun koko kaupunki lainehtii ja seassa uiskentelee vaikka sun minkälaisia otuksia. Ihmisillä ei ole hätää, kaikki pelastuvat ja yökin nukutaan katolla mukavasti lämpiminä huopien ja peittojen alla.

Hyvä lukukokemus, menee varmaan vinkkauslaariin.


maanantai 15. kesäkuuta 2020

Vihdoinkin - Shell's Angles by Jyri Paretskoi

Tämän kirjan aloitin joskus silloin, kun se ilmestyi vuonna 2013. Itsekin Iisalmessa asuneena kiinnosti kotikulmilla kirjoitettu ja siellä tapahtuva tarina. Syystä, jota en enää muista, kirja jäi kesken. Joten nyt, oivallisesti, tämä käy lukuhaasteen kohtaan numero 11, tartu uudestaan kirjaan, joka jäi joskus kesken.

On pakko tunnustaa, että kaikkina näinä vuosina olen lukenut ja näin ollen lausunut kirjan nimen väärin. Ei ole kysymys shells-eintsöls-istä vaan shells-ängls-sista. Hävettää. Kuinkahan monelle olen selittänyt kirjasta väärällä nimellä! Ja vasta luettuani mopojengin syntymävaiheet, tajuan miksi se on sen niminen kuin on, sillä Shellin huoltoaseman kulmat ovat minullekin tuttuja.

Kirja yllätti, sillä se ei ollut lainkaan sellainen mitä odotin. Tai en tiedä mitä odotin, ehkä jotakin vinoilevaa tyyliä, jossa heitetään läppää ja vitsiä koko ajan pikkunokkelasti. Sen sijaan siinä seurataan poikakolmikon normielämää. Kuvaus on realistista, joskin välillä juonikuviot ovat aika lennokkaita ja uskomattomia yhteensattumiakin ilmenee, enkä aivan pysy mukana joidenkin toimien uskottavuudessa. Mutta ehkä tällainen on juonenkuljetuksellisesti ihan hyvä, että sattuu ja tapahtuu, vaikka ollaankin pääsääntöisesti hurjan kilttejä.

Hyvä kirja, täytynee jossakin vaiheessa lukea jatko-osat!


torstai 11. kesäkuuta 2020

Keltainen kissa

Luin juuri kirjan nimeltään Ottila ja keltainen kissa (Chris Riddell) 

Varoituksen sana herkille lukijoille. Älä lue alla olevaa tekstiä, jos et halua lukea kuolleista kissoista.

Ja ei, tässä lastenkirjassa ei kissa kuole.

Uskalsin valita tämän kirjan lukuhaasteeseen (kirjan nimessä on väri) juuri siksi, että se on lastenkirja. 


Kissoista ja kuolemasta

Aikuistenkirjoja joissa on kissoja, samoin kuin aikuisten elokuvia, joissa on kissoja, en lue tai katso enää siksi, että kissan funktio fiktiivisessä tarinassa on kuolla. Kissa toimii juonessa pelkkänä merkkinä siitä, miten julma joku ihminen voi olla. 

Kissat kuolevat mitä kammottavimmilla tavoilla. Jos en ole onnistunut ennakoimaan kirjan potentiaalisesti sisältämää kissaa ja se sittenkin tulla tupsahtaa vastaan, hyppään ylitse. 

Tähän tulokseen olen tullut sen jälkeen, kun fiktiivinen kissa on jätetty yksin kerrostaloasuntoon kuolemaan nälkään ja janoon (päähenkilö kyllä kuuli, miten kissa raapi ovea ja mourusi, muttei tehnyt mitään, eikä juurikaan reagoinut, kun raapiminen ja mouruaminen lakkasi kissan kuoltua monen päivän kidutuksen jälkeen) ja se on hukutettu vesitynnyriin (ensi yrittämällä ei onnistunut, joten kissa haukkoi hetken henkeään tappajansa sylissä pystymättä enää rimpuilemaan pakoon kunnes se jälleen painettiin veden alle tällä kertaa kuolettavin seurauksin).

On pakko myöntää, että kurkkasin Keltaisen kissan viimeiselle sivulle varmistaakseni, että kissa on edelleen mukana kuvioissa. Vasta sitten pystyin syventymään kirjaan.


Varsinainen vinkki

Kirja kertoo Pippurimyllytalossa asuvasta Ottilasta (tyttö) ja Mauri-Herrasta (pieni ja karvainen, kotoisin norjalaiselta suolta). Ottilan vanhemmat ovat maailmalla keräilemässä mielenkiintoisia esineitä (hirveän pieniä maalauksia, nuuskapulloja, sinisiä pulloja, keisarien hattuja, meteoriittejä; vain joitakin mainitakseni) ja he lähettävät tyttärelleen mielenkiintoisia postikortteja, jotka Ottila liittää omaan kokoelmaansa. Ottilan elämä on muutenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia täynnä.


Ottila laatii usein ovelia suunnitelmia

Tässä kirjassa laitetaan yksi Ottilan tekemistä suunnitelmista käytäntöön. Ilahduttavaa oli se, ettei kyseistä suunnitelmaa selitetä puhki, vaan lukijan on itse hahmotettava mitä tapahtuu sekä tekstistä että kuvista, joita on runsaasti. Välillä on isoja koko sivun kuvia ja vain pieni tekstimäärä, mennään sarjakuvamaisesti eteenpäin ja usein kuvat kertovat enemmän (pienine selittävine kommentteineen) kuin tekstissä paljastetaan. Tekstin lukee nopeasti, mutta jos perehtyy kuviin, pääsee nauttimaan pikku yksityiskohdista.

Mutta pidinkö kirjasta. En ehkä. Juuri sen kissan takia.





Kirjastotyön hyvät ja huonot puolet

  En ole enää palkkatöissä kirjastossa. Niinpä olen saanut kirjaston takaisin. Olen aina käynyt kirjastossa lainaamassa pinottain kirjoja....