Keltainen kissa

Luin juuri kirjan nimeltään Ottila ja keltainen kissa (Chris Riddell) 

Varoituksen sana herkille lukijoille. Älä lue alla olevaa tekstiä, jos et halua lukea kuolleista kissoista.

Ja ei, tässä lastenkirjassa ei kissa kuole.

Uskalsin valita tämän kirjan lukuhaasteeseen (kirjan nimessä on väri) juuri siksi, että se on lastenkirja. 


Kissoista ja kuolemasta

Aikuistenkirjoja joissa on kissoja, samoin kuin aikuisten elokuvia, joissa on kissoja, en lue tai katso enää siksi, että kissan funktio fiktiivisessä tarinassa on kuolla. Kissa toimii juonessa pelkkänä merkkinä siitä, miten julma joku ihminen voi olla. 

Kissat kuolevat mitä kammottavimmilla tavoilla. Jos en ole onnistunut ennakoimaan kirjan potentiaalisesti sisältämää kissaa ja se sittenkin tulla tupsahtaa vastaan, hyppään ylitse. 

Tähän tulokseen olen tullut sen jälkeen, kun fiktiivinen kissa on jätetty yksin kerrostaloasuntoon kuolemaan nälkään ja janoon (päähenkilö kyllä kuuli, miten kissa raapi ovea ja mourusi, muttei tehnyt mitään, eikä juurikaan reagoinut, kun raapiminen ja mouruaminen lakkasi kissan kuoltua monen päivän kidutuksen jälkeen) ja se on hukutettu vesitynnyriin (ensi yrittämällä ei onnistunut, joten kissa haukkoi hetken henkeään tappajansa sylissä pystymättä enää rimpuilemaan pakoon kunnes se jälleen painettiin veden alle tällä kertaa kuolettavin seurauksin).

On pakko myöntää, että kurkkasin Keltaisen kissan viimeiselle sivulle varmistaakseni, että kissa on edelleen mukana kuvioissa. Vasta sitten pystyin syventymään kirjaan.


Varsinainen vinkki

Kirja kertoo Pippurimyllytalossa asuvasta Ottilasta (tyttö) ja Mauri-Herrasta (pieni ja karvainen, kotoisin norjalaiselta suolta). Ottilan vanhemmat ovat maailmalla keräilemässä mielenkiintoisia esineitä (hirveän pieniä maalauksia, nuuskapulloja, sinisiä pulloja, keisarien hattuja, meteoriittejä; vain joitakin mainitakseni) ja he lähettävät tyttärelleen mielenkiintoisia postikortteja, jotka Ottila liittää omaan kokoelmaansa. Ottilan elämä on muutenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia täynnä.


Ottila laatii usein ovelia suunnitelmia

Tässä kirjassa laitetaan yksi Ottilan tekemistä suunnitelmista käytäntöön. Ilahduttavaa oli se, ettei kyseistä suunnitelmaa selitetä puhki, vaan lukijan on itse hahmotettava mitä tapahtuu sekä tekstistä että kuvista, joita on runsaasti. Välillä on isoja koko sivun kuvia ja vain pieni tekstimäärä, mennään sarjakuvamaisesti eteenpäin ja usein kuvat kertovat enemmän (pienine selittävine kommentteineen) kuin tekstissä paljastetaan. Tekstin lukee nopeasti, mutta jos perehtyy kuviin, pääsee nauttimaan pikku yksityiskohdista.

Mutta pidinkö kirjasta. En ehkä. Juuri sen kissan takia.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hurmeen makua

Kirjastotyön hyvät ja huonot puolet

Kesäklassikon kohtalo ja muuta höperehtimistä