Kiitos vain arvoisa kirjailija

 

Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja iltaisin ennen kuin menen nukkumaan. Ja minä, joka olen lukenut (melkein) kaikki Stephen Kingit sun muut, en ole lukenut (läheskään) kaikkia Marko Hautaloita. Ennen tätä nimenomaista tarinan hetkeä olin lukenut (vain) Kuiskaavan tytön ja Pimeyden arkkitehdin. Minä, joka pidän kauhukirjoista. Minä en ollut lukenut Kuokkamummoa. Enkä minä ollut lukenut Leväluhtaa.

Melkein toivon, että tilanne olisi vieläkin tämä.

Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja iltaisin ennen kuin menen nukkumaan. Tarkennan, kuuntelen niitä sängyssä peiton alla yksin ennen nukahtamista. Voisin huomauttaa, ettei kauhukirjojen kuunteleminen pimeässä ole välttämättä kaikkein paras vaihtoehto.

No niin. Ensin kuuntelin Kuokkamummon. Se oli hyvä. Sitten aivan pahaa aavistamatta kävelin hämärää järvenrantapolkua, ja yhtäkkiä tähyilin puiden rungoissa olevia pahkoja. En tietenkään mitenkään ajatellut, että niitä löytyisi. Tai että jos löytyisi, juoksisin pakoon. Ajattelin, tietysti, heh heh, että tulisipa hyvä Facebook-päivitys, kun saisin valokuvattua pahkan. Hämärässä. Järvenrannalla.

Ei saakeli. Oli pakko muuttaa joksikin aikaa a) ajankohtaa jolloin kävin kävelyllä ja b) paikkaa, jossa kävin kävelyllä.

Sillähän siitä selvisi.

Sittenpä päätin kuunnella Leväluhdan. Tästä olin kuullut aika paljon juttua, että on hyvä. Voisikohan se olla niin hyvä kuin Kuokkamummo?

Voin kertoa rehellisesti, että kirjan kuuntelu jäi lopultakin kesken. (Luin sen loppuun paperikirjana) Tarina oli äärimmäisen häiritsevä. Se valvotti minua pikkutunneille saakka, kun ajattelin juuri lukemaani.

Kun ruokapöydässä puistatti, kerroin (elävälle) miehelleni lukevani juuri Leväluhtaa. Minulla oli kuulemma kauhunsekaisen mielihyvän ilme kasvoillani.

Tekstin tenho oli omituinen. Kuunnellessa sanat soljuvat menemään, eikä pelota. Hyvää tekstiä, ei siinä mitään, mielenkiintoinen juoni, joo, kohta rupean nukkumaan, ahaa, mitähän nyt tapahtuu. Ja sitten PAM, tilanne on täysin mahdoton. Tarina on täysin mahdottomassa pisteessä, että sitä pystyisi enää jatkamaan. On sietämätöntä kuunnella enää yhtään. Ahdistaa. Ei pelota. Ahdistaa. Miten siinä käy. Sitten pelottaa. Ja ahdistaa. Sitten on kuunneltava lisää.

Ja valvottava pikkutunneille saakka silmät pyöreinä auki, kun tarina ei vain hellitä otettaan. Leväluhta ei hellitä otettaan.

Muutaman tämänkaltaisen yön jälkeen luin tarinan lopun paperisena. Päivänvalossa. Vanhassa omakotitalossa. (Kuolleen isäni kanssa.)

Että kiitos vain, arvoisa kirjailija, näistäkin menetetyistä yöunista ja kauhun hetkistä. Kirjoitathan vielä lisää?