Kirjoittamista opiskelemassa

Niin minusta sitten tuli kirjoittamisen opiskelija. Alla Jyväskylän avoimen yliopiston kurssin aikana syntynyt historiallinen tarina. Tehtävä oli kirjoittaa jostakin tunnetusta historiallisesta henkilöstä minämuodossa. En tiedä yhtään, onko juttu hyvä tarinana tai novellina, sillä palaute koski sitä, millä tavalla olen osannut käyttää faktaa ja fiktiota samassa sopassa. Tuntuu ihan kivalta laittaa se näkyville, ettei hautaudu opiskelukansion pohjalle.

Elokuun 24. pnä 1929 PARIISI

 

Kirjoitan valoreklaamin valossa nyt heti, kun tapahtumat ovat tuoreeltaan mielessäni. Ranteen tuskalliset polttojäljet aiheuttavat hurmionsekaisia pelonvärähdyksiä. Tämä ei päädy artikkeleihin eikä kirjaan, – yksinäisen miehen junaan, – tämä on vain omaksi muistutukseksi ja muistiin, ehkä myöhempään käyttöön. Vaikka tuskin enää jatkan Korppina, ne vähän jo nolottavatkin, kun voi kirjoittaa muuta, mutta koskaan ei tiedä. Joten – – –

On kai onnekasta, että lähdin sittenkin käymään uudestaan Louvressa, kun se ensimmäinen visiitti jäi niin pikapuoleiseksi. Matkatoverini, – saksalainen Fritz, – mainitsi siitä Konstantinopelista lähdettyämme ja se unohtui, mutta muistui nyt uudelleen mieleeni tänä samaisena iltapäivänä. Ehkä joku sana tarttui viereisestä keskustelusta tai croissantin rapean kuoren tipahdus katupöydälle muistutti, – Fritz tiputti ensin kuoren sitten koko croissantin.

Oli miten oli. Lyhyesti sanottuna Renoirin Bal du Mulin de la Galette on nyt Louvressa. Kaksi vuotta sitten se oli vielä Palais du Luxembourgissa ja liian hankalasti kaukana hotellista, – nyt melkein sen vieressä. Koska olin jo määrännyt matkapäivän kotiinlähdölle ja rauhoittunut siitä huomattavasti, vierailu galleriassa huvitti. Oikeastaan tuntui, että sieluni oikein janosi jotakin esteettistä tähän loppuun, ei pelkästään cafeissa ja yöklubeissa istumisia ja whisky-grogien ja bockien ja halvan viinin nauttimista.

En nyt pysy aiheessa. Se on epätavallista minulle.

Sain piletin neidiltä asiaankuuluvasti, etenin ohjeiden mukaan oikeaan saliin, jossa olikin koko joukko ihmisiä ihailemassa taideteosta. Jouduin odottamaan vuoroani, mutta kun kangas viimein levittäytyi eteeni, sen voima osui suoraan johonkin kenties lapsuuskaudelta jääneeseen kaipuuseen ja, – näin minulle kävi, – liikutuin kyyneliin.

Bal du Mulin de la Galette on suurenmoinen!

Puiden varjojen laikuttamat tanssijat, pöydän ympärillä istuvat monsieurit, sommitelma ja tunnelma. Taisin sanoa jotakin ääneen, ajattelin ainakin sitä, miten taulu oli kokonaisvaltaisesti sininen, eikä sitä pystynyt ottamaan vastaan kuin pieninä palasina tai muuten olisin vajonnut epämiehisesti siihen paikoilleni.

Erityisen huomioni kiinnitti puistonpenkillä istuva nuori neiti. Hänen sinipunaraitainen mekkonsa, korvakorunsa, rusottavat poskensa. Pieni siro suunsa, katse joka tummana ja tutkimattomana suuntautuu jonnekin taulun ulkopuolelle.

Istuin pitkään eteishallissa tunnekuohusta sekaisin. Tuijotin puolikenkiäni samalla kun taulun vaikutelmat, värit ja eloisuus värisivät mielessäni. Kun vihdoin tokenin, kävin toalettihuoneessa pirskottamassa vettä kasvoilleni ja noin hieman virkistyneenä, ajauduin väkijoukon mukana kohdakkain nuoren pariisittaren kanssa.

En osaa sanoa, mistä päättelin hänet pariisilaiseksi. Enkä tiedä olinko oikeassa, sillä en koskaan kysynyt.

Pakotettuna seisomaan epäsoveliaan lähekkäin, joskin vain kyljet melkein koskettaen, vaihdoimme muutaman sanan, – Renoirista tietenkin, – ja päädyimme jatkamaan keskusteluamme Seinen rannalla.

Vasta siellä katsoin häntä kunnolla ensimmäisen kerran ja samalla hetkellä, – vannon, – minut valtasi heikkouden tunne, jota en pystynyt enää selittämään äskeisellä taide-eläytymisellä. Näin hänen kasvoiltaan, että sama tunne valtasi seuralaisenikin. Hänen ruusunpunertavat poskensa hehkuivat minulle, hänen tummat, salaperäiset silmänsä kimmelsivät minulle. Epäröimättä hetkeäkään suutelin hänen kättään.

Nousimme seisomaan, kävelimme kiinni toisissamme kuin juopuneet, nauroimme emme millekään ja sille, että olimme löytäneet toisemme ja pystyimme tuskin vaihtamaan sanan tai toisen, niin huumaantuneita olimme.

Iltapäivä hävisi. Kävimme kaiketi jossakin nauttimassa citron presset, ehkä syömässäkin jotakin. Annoimme raitiotievaunun kolistella ohitse, taxit me jätimme omaan onneensa ja kävelimme. Meillä ei ollut päämäärää. Olin jonkin yliaistillisen hulluuden huuman päihdyttämä, kuin absinttia nauttinut tai toista yötä valvonut juhlija matkalla seuraaville kutsuille.

Porttikongissa hän veti minut kiinni itseensä ja suuteli. Tempauduin mukaan sellaiseen aistien myrskyyn, etten koskaan ole moista kokenut. Pariisittareni äännähteli nautinnosta, – loppu elämäni tulevat kilisevät merkinantokellot merkitsemään minulle enemmän kuin kukaan koskaan ymmärtää! Kellot, – hänen ihonsa kevyt laventelin ja hunajan tuulahdus, bensiinin humalluttava tuoksu.

Siinä onnen huumassani näköhäiriö sai minut kuvittelemaan, että rakastin Renoirin taulun naista. Sillä kas, hänen leninkinsä oli sinipunaraitainen. Eikö se hetkeä aikaisemmin ollut moderni puolihame ja pusero? Eivätkö hänen jaloissaan olleet nykyaikaiset korkokengät?

Jälkeenpäin, samalla kun kaivoin caporalit esiin, – tarjosin savuketta tietenkin myös pariisittarelleni, josta hän kieltäytyi, – kerroin hänelle jääväni Pariisiin. Hänen takiaan, tietenkin! Rakastin häntä! Pystyin kirjoittamaan missä vain, mistä tahansa! Jos minulla oli hänet, minulla oli jo kaikki elämässä.

Pariisittareni sievillä kasvoilla häilähti sininen varjo. Hänen päänpudistuksensa oli lyhyt, torjuva, siro suu veretön viiva. Sininen korvakoru sai osuman jostakin karanneesta valonsäteestä ja kimmelsi hetken.

Yhtäkkisessä hirvittävän epätoivon ja kiihkon sekoittamassa mielessäni parkaisin niin, että ranskalaiset sanat melkein särkivät kurkunpääni.

– Si tu no m’aime!

Jos et minua rakasta! Näin jälkeenpäin tiedän unohtaneeni toisen kieltosanan, – pas, – mutta tiedän senkin, että ranskattareni ymmärsi lauseeni täydellisesti. Siitä ei ollut epäilystäkään.

Hän pudisti päätään.

Epätoivoissani painoin savukkeen hehkuvan pään ranteeseeni.

Neitoni ei nauranut. Ei tarttunut käteeni estääkseen tekoni. Sen hetken aikana, kun loin katseeni ranteeseen tähdätäkseni tupakan hehkuvan pään iholleni, pariisittareni oli lähtenyt.

– – – Pyyhin nyt otsaani nenäliinalla. Paperi, jolle kirjoitan, on ruttuinen ja kostunut. Sisälläni pakottaa kertomisen halu, tarve. Sieluuni sattuu enemmän kuin ranteeseeni. Olen huumaantunut uudelleen pelkästä muistosta.

Kohotan katseeni, näen pimeyttä ja valoreklaamien liekkimeren. Kauempana katulyhdyt loimottavat keltaista valoa. Sytytän savukkeen vapisevin sormin.

En voi olla ihmettelemättä kuvittelinko kaiken? Oliko tämä jonkinlainen houreuni vai lähtikö hurmaantuneen sieluni mukaan pieni palanen Renoirin taulua?

Istun puistonpenkillä, enkä ymmärrä, minne päivä on hävinnyt.