Tällaistako on olla tyttö?

Olen miettinyt sitä, mitä tänne blogiin voisi kirjoittaa. Päädyin siihen, että jos omassa kirjoittelemisessa ei riitä tarpeeksi aineistoa, voin kirjoittaa myös muiden kirjoittelusta.

Ja nimenomaan niistä kirjoista, joista olen itse pitänyt.

Niinpä tässä eräänlainen kirjavinkki:

Kun aloin lukemaan Jessica Schiefauerin kirjaa Pojat, totesin ensin, miten hienosti se alkaa.

Ensin on lyhyt omistuskirjoituksen tapainen: Tarina kerrotaan niille, jotka uskaltavat nähdä –  niille, jotka lukevat, pitävät lukemisesta ja ajattelevat lukemaansa. Itse lisäisin vielä, että pitkien tarinoiden ystäville.

Sitten alkulukujen rakenne miellytti:

Ensimmäisessä lyhyessä luvussa ilmeisestikin aikuinen Kim saa puhelun ystävältään Bellalta vuosien takaa. Hänen on tultava tapaamiseen, kolmas nuoruuden ystävä Momo on jo tulossa. Ei kerrota mistä on kysymys, vaan jatketaan esittelemällä nämä kaksi muuta tyttöä omissa luvuissaan limittäin nykyhetken kanssa. Ihanaa on sekin, että ystävyksiä on kahden sijasta kolme.

Seuraavaksi kerronta siirtyy lapsuuden ja nuoruuden rajamaille: epämiellyttävään ihanaan teini-ikään. Silloin seisoskellaan koulun käytävillä ja etsitään turvaa ystävistä. 

Tämän jälkeen kirjoittamiini muistiinpanoihin ilmaantuu aika lailla kirosanoja ja huutomerkkejä. En meinaa pysyä nojatuolissa, on selattava kirjaa alkuun ja takaisin siihen missä olen menossa, ja huutomerkkien ja ällistyksestä kertovien isojen kirjainten käyttö lisääntyy mitä pidemmälle tarinaan imeydyn. 

Nerokasta! 

Ei voi olla totta! 

Tällaistako on tosiaankin olla tyttö, vielä nykypäivänäkin? 

Ja tietysti: Täsmälleen noin minäkin olisin vastaavassa tilanteessa tehnyt peilin edessä seisoessani. Vihdoinkin realistisuutta, jokseenkin epärealistisessa tilanteessa.

Oli vaan luettava. Koko. Kirja. Heti.