Tekstit

Kirjoittamista opiskelemassa

Niin minusta sitten tuli kirjoittamisen opiskelija. Alla Jyväskylän avoimen yliopiston kurssin aikana syntynyt historiallinen tarina. Tehtävä oli kirjoittaa jostakin tunnetusta historiallisesta henkilöstä minämuodossa. En tiedä yhtään, onko juttu hyvä tarinana tai novellina, sillä palaute koski sitä, millä tavalla olen osannut käyttää faktaa ja fiktiota samassa sopassa. Tuntuu ihan kivalta laittaa se näkyville, ettei hautaudu opiskelukansion pohjalle. Elokuun 24. pnä 1929 PARIISI   Kirjoitan valoreklaamin valossa nyt heti, kun tapahtumat ovat tuoreeltaan mielessäni. Ranteen tuskalliset polttojäljet aiheuttavat hurmionsekaisia pelonvärähdyksiä. Tämä ei päädy artikkeleihin eikä kirjaan, – yksinäisen miehen junaan, – tämä on vain omaksi muistutukseksi ja muistiin, ehkä myöhempään käyttöön. Vaikka tuskin enää jatkan Korppina, ne vähän jo nolottavatkin, kun voi kirjoittaa muuta, mutta koskaan ei tiedä. Joten – – – On kai onnekasta, että lähdin sittenkin käymään uudestaan Louvressa, ku

Entä jos se oliskin ollut ihan paska?

Kuva
Koelukijoiden saaminen on välillä vaikeaa. Yksi jos toinenkin lukeva ystävä, joka ei itse kirjoita, on kieltäytynyt kyseenalaisesta kunniasta. He eivät kuulemma osaa sanoa mitään. Tai kaverin tekstin arvioiminen on vaikeaa. Eikä oikeastaan ole aikaa, kun on se, tämä ja tuo. Kiirettä pitää siinä, tässä ja tuossa. Niinpä niin. Tai sitten kyseessä on se, ettei uskalleta sanoa päin naamaa, että se on ihan paska. Kritiikin ja neuvojen ottaminen vastaan on taitolaji. Tiedän ihmisiä, jotka luhistuvat palautteesta oli se millaista tahansa. Itse kuuluin vielä kymmenisen vuotta sitten siihen joukkoon, jotka pitävät omaa tekstiään Pyhänä ja loukkaantuvat verisesti siitä, että joku kohta pitäisi muka mennä muuttamaan. Onneksi tähän oppii. Jos aikoo kehittyä, on pakko kestää. Oppimiseni alkoi arvostelupalvelun käyttämisestä, sillä en jaksanut enää ystävieni ”ihan hyvä” kommentteja. Ihan hyvällä ei päästä eteenpäin. Tosin ymmärrän kyllä, että jos tekstistä saamansa palautteen ottaa henkilökoht

Mitä enemmän verta

  Luin tässä taannoin Stephen Kingin kirjan Mitä enemmän verta . Minulla oli se jo englanniksi aikaisemmin, mutta se ei lähtenyt yhtään vetämään, joten jätin lukematta. Nyt ajattelin, että lukaisen sen suomeksi. Kirja on saanut hyvät arvostelut ainakin mitä tulee niihin englanninkielisiin juttuihin, mitä olen selaillut. Ihmettelin vähän, kun yleensä hyvät Kingit vievät mukanaan. Niin joo, lukuintoa laimensi sekin, että kuvittelin kirjan kertovan kokonaisuudessaan Mr Mercedes -kirjojen päähenkilöstä Hollysta. Tykkäsin siitä sarjasta ja odotin lisää samanlaista. Seuraavaksi juonipaljastuksia. On siis neljä novellia. Ekassa päähenkilö muistelee noin vuoden 2008 tapahtumia puhelimien ja tablettien näkökulmasta. Mennäänkin oikein kunnolla memory lanea ja mielestäni jännitys jää muistelun jalkoihin. Päähenkilö antaa puhelimen miehelle, joka kuolee. Päähenkilö hautaa puhelimen miehen kanssa. Arvaatteko, soittaako päähenkilö hautaan ja vastaako hän? Tokassa novellissa on Chuck. Tästä

Kirjastotyön hyvät ja huonot puolet

  En ole enää palkkatöissä kirjastossa. Niinpä olen saanut kirjaston takaisin. Olen aina käynyt kirjastossa lainaamassa pinottain kirjoja. Nyt kun olin pitkän tovin ensin kirjastoapulainen, sitten kirjastovirkailija ja viimeiset vuodet kirjastonhoitaja, suhteeni kirjastoon oli ammatillinen. En tietenkään lopettanut lukemista missään vaiheessa. Olinhan aitiopaikalla mitä tulee uutuuksiin. Töihini kuului merkata (tai luetteloida kirjastotermein sanottuna) uutuuskirjoja kirjaston tietokantaan. Kaikki työpaikalleni tulevat aikuisten kaunokirjat kävivät minun käsieni läpi matkan pahvilaatikosta uutuushyllyyn. Vedin rohkeasti kermat päältä ja söin röyhkeästi kuormasta. Välillä vähän nolotti, kun puolet uutuuksista päätyi pinoon pöydälleni. Tästä johtuen uutuushylly on läpikotaisin tuttu. Osaan myös ulkoa kaikkien aikuisten kaunokirjojen hyllyjärjestyksen. Tarkoitan siis sitä, että olen pidellyt käsissäni melkeinpä joka ikistä kirjaa jossakin vaiheessa. Olen lainannut ja laittanut niitä t

Kiitos vain arvoisa kirjailija

  Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja iltaisin ennen kuin menen nukkumaan. Ja minä, joka olen lukenut (melkein) kaikki Stephen Kingit sun muut, en ole lukenut (läheskään) kaikkia Marko Hautaloita. Ennen tätä nimenomaista tarinan hetkeä olin lukenut (vain) Kuiskaavan tytön ja Pimeyden arkkitehdin. Minä, joka pidän kauhukirjoista. Minä en ollut lukenut Kuokkamummoa. Enkä minä ollut lukenut Leväluhtaa. Melkein toivon, että tilanne olisi vieläkin tämä. Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja iltaisin ennen kuin menen nukkumaan. Tarkennan, kuuntelen niitä sängyssä peiton alla yksin ennen nukahtamista. Voisin huomauttaa, ettei kauhukirjojen kuunteleminen pimeässä ole välttämättä kaikkein paras vaihtoehto. No niin. Ensin kuuntelin Kuokkamummon. Se oli hyvä. Sitten aivan pahaa aavistamatta kävelin hämärää järvenrantapolkua, ja yhtäkkiä tähyilin puiden rungoissa olevia pahkoja. En tietenkään mitenkään ajatellut, että niitä löytyisi. Tai että jos löytyisi, juoksisin pakoon. Ajattelin,

Yökoulussa

Yökoulu ja hirveä hammaskeiju / Paula Noronen Tartuin tähän kirjaan suurella mielenkiinnolla. Paula Noronen on teeveestä tuttu, ja olipa minulla mahdollisuus osallistua hänen etäluennolleenkin tässä menneenä koronakeväänä. Tietysti tiedän myös supermarsusta kertovat kirjat, samoin olen monesti ajatellut tutustua tähän Yökoulu-sarjaan. Millainen on humoristinen kauhukirja juuri lukemaan oppineille? Hauska. Yökoulua käyvät sellaiset olennot, jotka eivät voi olla päivisin koulussa, muiden muassa Paavo Zombinen ja Martta Vampyyri. Kaikki on toisinpäin kuin tavallisesti. Esimerkiksi lapset pelaavat pelottavaa, painajaisia aiheuttavaa tietokonepeliä nimeltä Mummo. Siinä ihmismummo tarjoaa kotonaan mehua ja pullaa ja pelaajien on pyrittävä pakenemaan talosta ennen kuin mummo alkaa näyttää vanhoja valokuvia. Pelottava. Uusi hammashoitaja on pelottava, sillä se haluaa vetää traktorin avustuksella hampaat irti kaikilta yökoulun oppilailta. Se haluaa pilata lasten hampaat liiallisella s

Julian Gough & Jim Field - A Bite in the Night

  ”WHY AREN’T YOU WORRYING?” shouted Rabbit. ”Because worrying doesn’t fix things,” said Bear. ”But breakfast does.”     Metsässä tapahtuu kummia. Puita katoaa ja joen vedenpinta kohoaa. Tikan puu kaadetaan sen alta. Rytäkässä linnun pyrstöön tulee sellainen vaurio, ettei se pysty lentämään etelään talveksi. Näyttää huolestuttavalta. Tarkkaavainen sarjakuvien tai piirrettyjen katsoja ymmärtää, mistä on kysymys kauan ennen karhua ja kania. Ainakin minulle tietyllä tavalla esitetty kanto tarkoittaa yhtä asiaa: majavia. Tai tässä tapauksessa majavaa, sillä niitä on vain yksi. Metsäneläinten välille syntyy konflikti, koska maan alla asustavien kodit jäävät veden alle kun taas toisille padon mätänevät puut tuovat lisää ruokaa. Mitä tehdä? Onneksi ratkaisu pulmaan löytyy, eikä tikankaan tarvitse paleltua. Oranssisävyinen kuvitus on ihana, se sopii hyvin kirjan syksyiseen teemaan.     Keski-kirjastojen lukuhaasteen kohta numero13: Vieraskielinen kirja.